Aina kun tunnen oloni todella masentuneeksi, minun pitäisi yrittää muistaa, että maailma on täynnä uskomattoman hienoa musiikkia ja hienoja ihmisiä, jotka sitä tekevät.
Hienot muusikot ovat ainoita ihmisiä, joita kohtaan en ole joskus tuntenut vihaa. Tajusin sen Devin Townsend Projectin keikalla. Kaikkia muita olen joskus vihannut, edes pienen ohikiitävän hetken verran, mutta en ihailemiani muusikoita. Ja todella tarkoitan upeita muusikoita.
Muusikoita, jotka voivat olla promokuvissa varvastohvelit jalassa ja silti olla enemmän methul ja kvlt kuin kukaan muu koko skenessä. Kuten Devin Townsend.
Keikka oli mahtava ja täytti odotukset, varsinkin kun missasin viime kesän Tuskan. Vaivuin joidenkin biisien aikana transsinomaiseen tilaan. Juuri kun luulisi, että kitarasoolosta tulee normaalia asteikkoarunkkausta, mitä kauneimmat valssitahtiset arpeggiot täyttävät tilan. Orgasmista. Ainoa huono puoli keikassa oli se, että en nähnyt juuri mitään. Devinin seksikkään kaljun, ehkä pari kertaa, ja digiscreeneistä vilauksia. Mutta musiikki on pääasia, ja se oli kohdallaan.
Ja juuri tänään tuli tieto, että Devin Townsend Project esiintyy kesällä Tuskassa. Oh joy, oh joy, varsinkin jos suunnitelmani voivat toteutua nykyisessä muodossaan. Manic Street Preachers Wanajafestivalilla Hämeenlinnassa perjantaina, lauantaina Devin Townsend Project Tuskassa. Pelkästään Manics on jo hieman liian hyvää (puuta) ollakseen totta. Tuskassa perjantaina esiintyvä Killing Joke jää ikävä kyllä välistä - Absolute Dissent on niin mahtava albumi, että olisin mielelläni nähnyt bändin soittamassa niitä biisejä vielä kerran.
Devin Townsend, kuvan napsaissut Mikko Pylkkö (Tuska 2010)IAMX joutui perumaan Nosturin keikkansa (26.3.) sairastapauksen vuoksi. Korvaava keikka järjestetään 11.6. – juuri, kun olen Valkoisenhain kanssa Pariisissa. Kieltämättä vähän kirpaisi. Ensinnäkin uusi albumi Volatile Times oli hieno esitys, toiseksi olen odottanut näkeväni IAMXän jo vuodesta 2008 asti. Joka kerta on tullut jonkinlainen este. Niin tälläkin kertaa. Eli todellakin kirpaisi.
Michael Monroen näkeminen kuudetta kertaa livenä vuoden sisään toimi hyvänä lohdutuksena. Monroen studiodebyytti Sensory Overdrive (josta tilasin 60 euron deluxe-version, jossa tuli ah-niin-turhaa tilpehööriä, mutta signeerattu levy teki siitä must-ostoksen) on tajuttoman kova rock-levy, rock-levy siinä mielessä kuin AC/DC:n kultakauden (subjektiivisen näkökulmani mukaan vuosina '76-'79) levyt ovat.
Minun pitäisi olla onnellinen siitä, että jotkut muovaavat oman luovuutensa esille tuottamaan elämäniloa mm. minun kaltaisilleni ihmisille. Tai soundtrackin hajoaville ajatuksilleni.
"Tule, mennään. Tottumaton pelkää harhojaan
tapa antaa taidon ja kovettaa.
Me olemme vasta-alkajia tällä tiellä."- Macbeth V, 4 (William Shakespeare, suom. Matti Rossi)
ps.(Valaistuminen osa III)
Niin kirpeä, häpeällinen totuus etten kehtaa sitä edes muille myöntää.
1 x Rähinä:
Blogin tekstit piristivät synkistelevän ötökän loppupäivän. Kiitos siitä ^_________^
Lähetä kommentti