Olin katsomassa Roger Watersin The Wall Liveä Hartwall Areenalla yli puolen vuoden odotuksen jälkeen. Show palkitsi odotuksen täydellisesti. The Wall on sen luokan spektaakkeli, että sitä ei voi kutsua edes keikaksi. Se on audiovisuaalinen ulottuvuus, jonka portaali oli auki Hartwall Areenalla 27. ja 28. päivä tätä kuuta.
Olen pitänyt Pink Floydista siitä asti, kun löysin vinyylisoittimen ja The Wall on aina ollut minulle merkityksekäs albumi - se on myös suosikkini Pink Floyd -albumeista. Miksi näin? En osaa suoraan sanoa, mutta useat seikat albumissa vetoavat minuun. Löytäessäni the Wallin olin jo itse sairastunut masennukseen, ja albumin tarina sekä teemat puhuttelivat minua. Luin CD:n lyriikkalehtistä kuin Raamattua. Muistan myös kuinka kirjoitin seinääni lyijykynällä "Mother should I trust the government?", tämän jälkeen aina muistan miten 'hallitus' kirjoitetaan englanniksi. The Wall on musiikillisestikin hyvä, vaikka sitä usein kuulee moitittavan. Toinen "puoliaika" on täyttä timanttia eikä ensimmäinenkään puolisko ole laisinkaan huono.
Lisäksi olen aina pitänyt konseptialbumeista (tai rock-oopperasta, jos sen niin haluaa ilmaista). The Whon Quadrophenia, The Kinksin Soap Opera, Electric Light Orchestran Eldorado - kaikki nämä ovat lempparialbumeitani kyseisiltä yhtyeiltä. Ollessaan konseptialbumeista minulle se tärkein, oli upeaa että The Wall sai livenä ansaitsemansa megalomaaniset puitteet. Musiikki saavutti aivan uudet sfäärit, vielä paremmat kuin elokuvassa, jonka löysin suhteellisen myöhään, ja joka ei ole ikinä antanut minulle niin voimakkaita säväreitä - vaikka animaatiot ovatkin loisteliaan häiritseviä.
Lisäksi olen aina pitänyt konseptialbumeista (tai rock-oopperasta, jos sen niin haluaa ilmaista). The Whon Quadrophenia, The Kinksin Soap Opera, Electric Light Orchestran Eldorado - kaikki nämä ovat lempparialbumeitani kyseisiltä yhtyeiltä. Ollessaan konseptialbumeista minulle se tärkein, oli upeaa että The Wall sai livenä ansaitsemansa megalomaaniset puitteet. Musiikki saavutti aivan uudet sfäärit, vielä paremmat kuin elokuvassa, jonka löysin suhteellisen myöhään, ja joka ei ole ikinä antanut minulle niin voimakkaita säväreitä - vaikka animaatiot ovatkin loisteliaan häiritseviä.
Minulla oli Hartwall Areenalla loistava paikka - suoraan ensimmäisessä klubikatsomossa toisella rivillä. Lavan muuri näytti siitä katsottuna valtavalta. Näytti se varmaan muualtakin katsottuna, koska se yksinkertaisesti oli valtava. Muuri sekä siihen heijastetut videot ja kuvat olivat toimivat fantastisen hyvin. Visualisoinneissa oli käytetty oivaltavasti hyväksi erilaisia viittauksia ja voimakasta kuvastoa. Motherin "should I trust the government?" -kohdan aikana muuriin heijastettiin iso teksti "No ei vitussa luoteta." Teksti sai raikuvat aplodit. Olisiko tämä voinut tulla parempaan aikaan?
Suuryritysten logot pommikoneista tiputettuna sekä Run Like Hellin aikana pyörineet Apple-viittaukset "iFollow, iLose, iProfit, iKill, iBelieve" jne. olivat kertakaikkiaan upeita. Puhumattakaan Young Lustin naisista. Myös alkuperäisanimaatiot sopivat hienosti osaksi showta.
Show oli muutenkin (taattuun Pink Floyd -tapaan) täynnä virikkeitä katseille. Valtavat nuket, lavan liikkuvat osat, ilotulitteet ja pyrotekniikat, lentävä sika sekä lentokone ja fasistinen symboliikka kietoutuivat valoshown ja muurin kasautumisen kanssa yhteen ja tekivät The Wallin maailmasta totta.
The Wall Live ei olisi myöskään voinut ajoittua paremmin. Juuri tässä elämänvaiheessa muurin rakentaminen minun ja maailman välille tuntui hyvin osuvalta ja sai minut tajuamaan jälleen uusia juttuja. Lisää valaistumisia siis. The Wallin paatos olisi varmaan aiheuttanut muutenkin voimakkaita tunnereaktioita, mutta tässä kontekstissa se nostatti minulle jopa kyyneleet silmiin. Se on sentään jo hyvin harvinaista.
Nyt en voi enää edes katsoa The Wall -mehumukiani saamatta voimakkaita mielikuvia.
0 x Rähinä:
Lähetä kommentti